tässäkö tää koirallinen elämä oliki?

Jepjep... Oon ollut tosi laiska blogin kanssa. Muutaman kerran kirjautunut jo sisään, mutta mitään ei oo irronnut. Nyt irtoo, koska itkettää ja masentaa ja vituttaa.

unelmakoira

Oon varmaan joskus kirjottanut, että Emmasta tulee vähän allergia oireita. No nyt on niin, että niitä tulee vähän enemmän. Se onkin suurin syy blogi hiljaisuuteen, koska kun touhuan koirien kanssa, nenää ja paljaana olevia ihoalueita alkaa kutittaan järkyttävästi. Pitäisi käydä hommaamassa allergialääkkeet, mutta ei niidenkään auttamisesta ole varmuutta... En kestä, jos joudun luopuun koirista.

Masentaa, koska koirat on aina ollut se mun juttu. Jos jonkun kaverin on tarvinnut kysyä jotain koirista, se on kysynyt multa. Oon tehnyt suunnitelmia, mitä haluaisin kokea elämäni aikana. Suunnitelmia tehdessä oon aina kuvitellut, ett tulevaisuudessa kisaan agilityssä, haussa ja jäljellä mun malikoiden ja tokossa ja suojelussa sakemannien kanssa. Näyttelyissä kävisin joskus ja pienimuotoista (ja äärimmäisen valikoivaa)  kennel-toimintaa pitäisin yllä... VITUT!  Sinne meni puolet elämästä, että heilahti.  Nykyään en pysty tekeen koirien kanssa mitään. Epusta ei tule oireita, mutta jotenkin fiilis lopahtanut kokonaan senkin kanssa, koska Emma...

Lenkeistäkään en nauti enää oikeastaan yhtään. Stressaannun lenkillä enemmän kuin ennen lenkkiä. Syitä tähän on oma karjuminen. Eppu ei nykyään kuule lenkeillä mitään. En tiedä onko tämä sitä ns. valikoivaa kuuloa vai onko pojasta oikeasti tulossa kuuro, mutta pää punaisena saa huutaa tänne-käskyäkin. "Tänne" on aina ollut Epulla erittäin vahva, joten en usko tämän olevan vain kurittomuutta. Huutamisen lisäksi joudun kokoajan valvomaan ympäristöä, ettei siltä vain pomppaa mitään yllättävää, jolle Emma voisi alkaa kiljumaan. On todella raskasta taivaltaa jäällä ja olla vainoharhaisen tarkasti vahtia kaikkea. Lopulta oon niin väsynyt tarkkailuun, että hermot menee. Sitten menen sisälle väsyneenä ja vihaisena. Turhauttavaa! Täytyy nyt vaan toivoo, että kun olen sen ulos päästänyt, niin osaan tunnistaa sen käytöksen itsessäni ja vähän rajottaa.

Ehkä tää tästä vielä iloks muuttuu, mutta jaksan epäillä. Nytkin kutittaa nenää, silmät rutikuivat ja raavin kaulaa. Olen henkeen ja vereen koiraihminen, mutta satun nyt vain olemaan alleginen elämäni suurimmille ilon tuottajille. Ironista...

kaunokainen