Tassunjälkiä sydämessä

Oli tavallinen tylsähkö perjantai. Ainoan mielenkiinnon päivään toi se, että oli pe 13.8. eli epäonnen päivä. Vaikka en sitä päivää ennen ollut uskonut, että mitään erityistä epäonnea olisi. Nyt uskon.

Päivän viimeiset tunnit olivat käsitöitä. Rankan päivän jälkeen ei jaksanut keskittyä. Kaivoin kännykän esiin taskusta. Äidiltä oli tullut viesti. "Tuu tallille, kun pääset." Tallilla äiti tarkoitti koulun takana olevaa Kotipalvelun autojen suojaa. Sinne siis, ajattelin. Lopputunti kulki seuraavaa työtä suunnitellen.

Rientäessäni sovittuun paikkaan katsoin taivaalle. Pari hassua pilven hattaraa. Aurinko paistoi lämmittävästi kasvoihin. Äiti jo minua odottelikin sinisessä kääpiöautossamme. "Moikka, miten päivä on mennyt?" Äiti kysyi, mutta oudon vaitonaisesti. "Moi, ihan hyvin. Bilsasta tuli paljon läksyä, mutta onneks hissasta ei tullut ollenkaan", vastasin auton nytkähtäessä eteenpäin. Painostava hiljaisuus lasekeutui. Hetken ajatteluamme äitiä aloitti varovasti, " Niin olen varannut neljältä ajan...." ja lopulta pudottaa pommin. "Topin lopetukseen." Tuntui kuin sydämeni olisi pysähtynyt. Samaa vauhtia, kun auto kiisi eteenpäin, kyyneleet kiisivät silmäkulmiini. En yrittänyt estää kyyneileitä mitenkään.

 Ulko-oven avatessani ja rakkaat koirani nähdessäni syöksyin niiden kaulaan kiinni ja aloitin uuden itkun. "Koirat pitäisi pissattaa", äiti yritti varovasti ja jatkoi, "minä käytän epun. Käytä sinä Topi. Pystytkö?" Nyökkäsin ja katsoin kostuvien silmien läpi äitiä, jonka silmät alkoivat myös kostua. Otin nameja ja hihnan, sekä tietysti topin ja lähdin kävelemään. Tämä on viimeinen kerta, kun... kun... kun vien Topia, ajattelin hiljaa mielessäni. Ja nyt aloin itkemään hysteeristä, lohdutonta itkua. Vastaantulijat katsoivat minua oudoksuen. En välittänyt. Tässä olivat viimeiset hetket rakkaan koirani kanssa lenkillä. Näitä en muiden antaisi tuhota! 

 Päästyämme metsään päästin Topin vapaaksi. Katsoin kuinka se nautti, juoksenteli pikku pennun tavoin ja nuuhki metsän tuoksuja viimeisen kerran. Aloitin taas lohduttoman itkuni. Topi juoksi luokseni katsomaan, oliko minulla kaikki hyvin.

Kun lähdimme viemään Topia eläinlääkäri Urho Riihikosken kotivastaanotolle Haavistolle, otin mukaani puoli purkillista herkkuja. Syöttelin Topia herkuilla, rapsutin, silitin ja painoin pääse sen pari päivää sitten pesemääni turkkiin. Itkin hiljaa ja kehoni alkoi vapista. Tämän loputtomalta tuntuvan matkan päätyttyi äiti sanoi, että minun ei olisi viisasta tulla mukaan. En vastannut. En pystynyt, tarrauduin Topin lämpimään mustaan turkkiin ja itkuni muuttui hysteeriseksi. Äiti otti Topin ja halasin sitä viimeisen, todellakin viimeisen kerran. Äiti ja Topi  laskeutuivat portatta alas. Itkin jo niin hysteerisesti, että en sanut kunnolla henkeä. En tiedä, kauanko itkin, mutta parin kyynelmeren jälkeen sininen taivas meni pilveen. Pilviin jäi pieni aukko, josta näkyi sinitaivas. Ja samassa äiti jo tulikin. Kotimatkasta en muista muuta kuin sen, että puristin hullunlailla Topin pantaa.

Seuraavana päivänä siskolta tuli tekstiviesti "... Elät muistoissani aina, vaikken silmillä sua nähdä enää voiu. Olet vapaa, lennät tuuliin toisiin, sydämessäin äänes kuitenkin aina soi..."

17.4.2004-13.8.2010 Rest in peace my darling Topi <3

Kova ikävä rakasta koiraani!

Eilinen perjantai 13. sai minut muistelemaan Topsua. Kirjoitin äidinkielen aineen Topin lopetuspäivästä vuosi sitten, mutta nyt päätin julkaista sen blogissani.

Topi oli kaunis koira, vaikka vähän villi. Kukaan ei ymmärtäny
Topia niin kuin minä ja kukaan ei ymmärrä minua niin kuin Topi.

Viimeinen kuva rakkaasta <3 :´(