Ihmeiden aika ei ole ohi...

Lauantaina oli Ylökkin agilitykisat Vuorentaustan koulun kentällä. Lähdin sinne kuumeessa, nenä tukossa ja akillesjänne venähtäneenä. Aamulla mitin jo, että kuka voisi olla varaohjaaja, mutta paikan päällä päätin, etä kärsin itse loppuun asti. Olo oli huono, mutta fiilis oli hyvä. Muistan kuinka aikaisemmin oon oman seuran kisoissa ja epiksissä ollut lievästi sanottuna jännittynyt. Nolottanut jo valmiiksi mennä sinne tuttujen eteen olemaan huono. Nyt tuollaisesta ei ollut tietoakaan. Eteenpäin sanoi mummo lumessa!

C-radan palkitut

Olin ilmonnut kaikkiin kolmeen rataan. Jari Suomalainen ajoi kisat Huittisen Harrin tuomarikortilla. Harri tuomaroi Jaria ja Jari meitä. Ensimmäinen, C, oli helppo hyppyrata. Tosin tuolta helpolta radalta meidän tulos oli hyvinkin tuttu HYL. Ensin tippu rima, sitten hyppy väärään suuntaan. Nauroinkin radan jälkeen, että mitä enemmän kisataan, sen surkeammin menee. Aivan ensimmäinen kisarata oli 5, toinen oli 10 ja siitä lähtien tullut pelkkiä hyllyjä.  Jotain positiivista tuossa radassa sentään oli. Kepit menivät loistavasti!

B-radan palkitut

Toinen rata oli sitten agirata. Nilkka kipeämpi kuin ekalla kerralla. Hyppärin myötä oli pieninkin jännitys poistunut ja radalle lähdettiinkin lähinnä pitämään hauskaa. Eppu oli aivan super ja en törttöillyt ohjauksessakaan niin paljoa. Kepeiltä tuli vitonen, mutta muuten siistiä menoo. Meinasin alkaa itkemään! Meidän hyllytysputki oli vihdoin katkaistu! Kun sitten kuulutus kertoi meidän tulleen toiseksi, oli ilmeeni varmasti mielenkiintoinen. Hyvinhän meillä meni, mutten olisi silti uskonut, että noin hyvin.



Toisen radan jälkeen akillesjänne huusi jo hoosiannaa, mutta periksi ei anneta kun on jotain päätetty. Hampaat irvessä startattiin ja hetkessä vaihtui hymyyn. Koira oli loistavasti kuulolla, en hölmöillyt ja vauhtia riitti. Jalkakipu, kuume ja koiruuden vätystely haihtuivat kaikki mielestä ja me nautittiin koko rahan edestä. Moneen kertaan kysyin äidiltä, että nostiko se mies käsiä, tuliko virheitä, eikö edes kepeiltä, mutta aina vastaus oli sama. Meille tuli ihkaeka nolla!!!
Radan jälkeen Timo tuli sanomaan, että te voititte. Luulin sitä pitkään vitsiksi ja vasta kun kävelin tulospalveluun päin ja siellä iloinen Tenille huusi onnentoivotuksia, aloin vähän ymmärtämään mitä justiinsa oli tapahtunut. Siis ooämgee... . Me saatiin eka nolla. Me voitettiin A-rata. Me saatiin eka LUVA.

En olis ikinä uskonut, että me voidaan agikisoissa voittaa. Niissä oon käynyt lähinnä sen takia, että Eppu ei muualla ole päässyt agia tekemään. Käydään kisoissa pitämässä kivaa, kun muualle ei pääse. :D

A-radan palkitut

Pakko tähän väliin kehaista hienoja kisakavereita. Wörkistit ovat mukavaa porukkaa ja tuolla olikin kolme wörkkikoirakkoa kisaamassa. Parhaiten menestyivät joka radalla sijoittuneet Eija ja Typy. Paljon onnea heille! Mukana oli myös Timo ja Ella, sekä kannustusjoukoissa Timon vaimo Sinikka ja Aku. Kiitos ihmiset mukavasta päivästä! Nähdään taas kentänlaidalla ja siihen asti, pidetään wörkkilippu korkealla! ;)

LUVAllinen mies ;) 

Emmasta vielä loppuun sen verran, että otin itseäni lopulta niskasta kiinni ja nyt me ollaan talvitreeniryhmässä. Maanantaisin 19.30-21 Pinotiellä. Vähän kyllä jännittää, koska tiedän mitä ekat kerrat tulee olemaan. Kiljumista, mahdollisesti karkaamista ja riehumista. Neiti onneksi ymmärtää agin päälle, joten kunhan tottuu uusiin treenikoiriin, niin kaikki menee just fine. Kiitos Marika, Otan yhteyttä ongelmakoirakouluttajaan. Annika, vertaistuki on niin parasta. En tiedä voiko näin sanoa, mutta kiva kuulla, etten ole ainoa joka on hätää kärsimässä. :D

Muutama kappale hyllyjä, kiitos

Raskaana olo on raskasta, valeet on raskaita,
joten valeraskaus on tositosi rankkaa 

Taas on ollut vähän taukoo... On ollut vähän motivaatio (ja elämänilo) hukassa, mutta pikkuhiljaa täältä noustaan. Olin sittenkin siellä rippileirillä, koska tytsyllä on valeraskaus niin tehokkaasti päällä. Joskohan toi muutaman viikon kuluessa lopettais lehmän leikkimisen ja olemattomien pentujen vartioinnin. Ripari oli aivan kamala kokemus!

Eilen oli kuitenkin kaksi starttia Takkujen kisoissa. Nukuin edeltävänä yönä apauttiarallaa kolme tuntia, koska mielessä pyörineet asiat eivät antaneet rauhaa, joten oma fiilis ei ihan päässyt huippuunsa. Heti alussa huomasin taas tämän suuren ihmeen Epun käytöksessä. Koiria tuli ja meni ihan vierestä, muttei ukko välittänyt yhtään. Olin niin onnessani ja ajattelin, että kaikki radat menisivät kuinka huonosti tahansa, on edes jotain mitä voi muistella ilolla. 

Radat olivat aikas helpot. Epun edellisestä kohtaamisesta agilityesteiden kanssa oli jo yli kuukausi, joten kyllä vähän jännitti. Kuskina toimineen äitiliinin piti ottaa radat videolle, me jopa harjoteltiin edeltävänä iltana, mutta pokkari on liian tekninen laite äitsylle...

Ekan radan alussa jo huomasin, että hupsista keikkaa, mun oma vauhti oli Epun vauhtiin verrattuna aivan liian hidas! Ukko juoksi kun viimestä päivää ja se koituikin sitten kohtaloksi... En tajunnut hidastaa ennen keppejä tarpeeksi, joten poika ei taipunut toiseen väliin. Lähdin korjaamaan, jolloin Eppu teki keppejä väärään suuntaan -> HYL Jatkettiin silti loppuun ja radan jälkeen olin niin iloinen. Epusta näki selvästi kuinka sekin oli nauttinut. Oma ilo vähän kariutu tässä kohtaa, kun sain tietää, ettei videointi ollutkaan onnistunut. Yli tunnin odottelu johti myös siihen, että univelat alkoivat painaa suhteellisen raskaina. Toiselle radalle lähdinkin fiiliksellä "huoh... mennään nyt ku on maksettu". Se  kyllä näkyi ohjauksessa. Onnistuin heti kolmantena olleen putken suun blokkaamaan, mutta onneksi eppu on fiksu ja hakeutui sinne mun töppäilyistä huolimatta. Puhtaalla pöydällä jatkettiin, kunnes tultiin kepeille. Keskellä keppejä jäi yks väli pujottelematta. Mietin nanosekunnin lähdenkö korjaamaan, mutta tulin tulokseen, etten halua keskeyttää iloisesti etenevää koiraa.

Toinen rata meni siitä HYL. Loppusuoralla sitten tuli kaunis lentokeinu, jonka sitten otin uudestaan. Kaiken kaikkiaan oli kiva päästä Epun kanssa pitkästä aikaa esteille, mutta opin yhden asian: kisoja edeltävänä yönä EI ajatella ja jutella isoja asioita, vaan nukutaan vähintään 8h! Lauantaina nähdään tottelinko itseäni, koska on Ylökkin kisat ja kolme starttia.

. 

Jos totta puhutaan, oon alkanut miettimään oisko Emma parempi antaa pois... Lenkkeily on ahdistavaa, kun joutuu vaan pakoilemaan toisia koiria. En nauti lenkkeilystä pätkääkään ja sen myötä on lenkit typistyneet huomattavasti. Lukio vie voimia ja sitten on sitä ja tätä ja vielä tota. Olen väsynyt taistelemaan koirien, itseni ja vanhempieni kanssa. En saa koulutettua sitä ikinä rauhalliseksi koirien lähellä. On alkanut olemaan merkkejä aggressiosta muita koiria kohtaan. Mutta sitten kun alan oikeasti miettimään, mihin tollasen sekopäisenpelkopurijasöpöstiinan vois muka antaa? Ei mihinkään! Veisinkö 2v ja 3kk koiran piikille? En vitussa! Eli tossa toi nyt tulee tönöttään seuraavat kymmenen vuotta ja mä saan itkee joka toisen lenkin jälkeen, mutta hei, mitäs halusin toisen koiran! :D Emma on perhettä. Ei perheenjäseni voi antaa noin vaan pois, vaikka välillä semmonen ois kyllä kiva.