Elämä on ollut hyvin samanlaista kuin aina ennenkin. Ainoa suuri muutos on se, että Emma steriloitiin pari viikkoa sitten. Tyttö lähti kotoa ihan intopiukeena ja eläinlääkärin ovestakin vedettiin täysillä sisään. Vastaanottoaulassa neiti sitten kiljui innoissaan, pyöri ympyrää ja pomppi kahdella jalalla. Hoitaja kattoo tiskin takaa hyvin hämmentyneenä ja eläinlääkäri toteaa "En ole ennen noin innokasta leikkauspotilasta nähnyt" Et varmaan tuu vähään aikaan näkemäänkään! :D Leikkaus oli mennyt muuten hyvin, mutta nukutuslääkkeestä oli tullut joku lievä kohtaus. Herääminen meni hyvin ja kotiin päästiin nopeasti sen jälkeen.
Kun kannoin Emmaa kotiin, Eppu tuli ovella vastaan. Poika haistoi Emmasta lähtevät lääkärihajut, pysähtyi, peruutti ja juoksi olohuoneeseen. Loppuillan vältteli potilasta, ei suostunut tulemaan edes samaan huoneeseen. Seuraavana päivä oltiinkin jo taas kuin paita ja pEppu.
Emman sairasloman aikana vanhus on päässyt agiliitämään sekä sunnuntaisin wuffille että ylökkille. Kunhan neiti toipuu, Epulla alkaa agilitytauko. Ensivuonna sitten ehkä mennään taas kisailemaan huvinvuoksi. Emman kanssa ollaan ennen leikkausta kovasti treenattu seuraamista ja erityisesti kontaktin pysyvyyttä. Tietysti ulvontaakin ollaan yritetty kitkeä pois ja ylpeänä voinkin sanoa, että se on vähentynyt puoleen! Kun karjasen "Jätä! Prkl!", niin neiti ei lähde flippaamaan, vaan ottaa kontaktin ja saa palkan. Saikun aikana ei olla pystytty treenailemaan jättämistä, mutta kun arki koittaa, alkaa taas hampaat irvessä herjoittelu! Eikun... Meillä on vihdoin sellainen suhde, että molemmat nauttii yhdessä tekemisestä.
Emma on rakkaus.
